Kädetön Neito
TarinaKädetön neito on vanha indoeurooppalaista perua oleva satu, jota kerrotaan ympäri maailmaa erilaisina versioina. Sen keskushenkilönä on tyttö, jonka elämää piinaa jo aikaa sitten tehty sopimus Paholaisen kanssa. Paholainen tahtoo omansa, vaikka kädet katkottuna!
Tarina Kädettömästä neidosta kerrotaan esityksessä kokonaan ilman sanoja Kädetön neito Elipä olipa kerran mylläri, jonka myllyssä kylän väki aikoinaan jauhoi viljansa. Mylläri oli kuitenkin epäonninen, ja ajan saatossa menetti liki koko omaisuutensa. Jäljelle jäi vain vanha vaja, myllynkivet vajassa ja vajan takana kukkiva omenapuu. Mylläri eleli vaimonsa ja tyttärensä kanssa vaatimattomasti, etsi metsästä polttopuita ja elätti perheensä halonhakkuulla. Eräänä päivänä polttopuita etsiessään mylläri törmäsi metsässä outoon, vanhaan mieheen, joka piileskeli suuren puun takana. "Ei sinun tarvitse rasittaa itseäsi halonhakkuulla, miesparka", muukalainen sanoi myötätuntoisesti. "Minä teen sinusta rikkaan miehen, kun vain annat minulle sen, mikä sinulla on vajan takana." "Eihän minulla muuta ole vajan takana, kuin kukkiva omenapuuni, kyllä kai se joutaa", mylläri ajatteli ja teki kaupat vanhan miehen kanssa. "Kolmen vuoden kuluttua palaan noutamaan omani", murahti vanha mies ja ontui metsään. Mylläri lähti kulkemaan kotia kohti ihmetellen vanhan miehen puheita. Pihaportilla vaimo jo juoksi vastaan esiliinan helmat liehuen ja huusi: "Puolisoni, mieheni, juuri kun seinäkello löi, se muuttui vanhasta uudeksi ja kiiltäväksi! Tuoleihin ilmestyi samettityynyt ja ruokakomero täyttyi lihasta ja kaikki laatikot ja kirstut ovat täysiä! Mitä täällä tapahtuu, miten tämä on mahdollista?" Ja siinä samassa ilmestyi vaimon sormiin hienoja kultasormuksia, hiukset aukesivat nutturalta ja kutreille ilmestyi kultainen, timantein koristeltu diadeemi. "Ooh!" mylläri huudahti, ja samassa hänen oma, vanha ja nuhruinen takkinsa muuttui hienoimmaksi satiiniksi ja vanhat puukengät kiiltäviksi nahkakengiksi. "Nämä ovat kulkijalta" , henkäisi mylläri. " Tapasin metsässä vanhan miehen, joka sanoi tekevänsä minusta rikkaan, kunhan lupaisin hänelle sen, mitä on vajan takana. Eihän siellä muuta ole kuin omenapuu ja nyt kun olemme rikkaita, voimme istuttaa uusia miten paljon vain haluat, vaimokulta!" "Aijai, hyvä mies!" vaimo parahti ja näytti siltä, kuin voisi kuolla siihen paikkaan. "Tyttäremme on ollut koko aamun vajan takana pihaa lakaisemassa! Se kenet metsässä tapasit, se oli tietenkin paholainen." Mylläri ja vaimonsa hoippuivat kotiinpäin itkien niin että uudet, hienot vaatteet tahriintuivat kyynelistä. Heidän tyttärensä kulki naimattomana kolme vuotta, ja oli yhtä hyvä ja suloinen kuin kevään ensimmäiset omenankukat. Kun kolme vuotta oli kulunut, koitti päivä, jolloin paholainen hakisi omaansa. Tytär peseytyi aamulla ja pukeutui valkoiseen mekkoon. Sitten hän piirsi liidulla maahan ympyrän ja asettui itse ympyrän sisälle odottamaan. Kun paholainen tuli ja ojensi kätensä tarttuakseen tyttöön, heitti jokin näkymätön voima tämän pihan poikki. "Hän ei saa peseytyä enää," paholainen huusi, "koska silloin en pääse hänen lähelleen!" Peloissaan vanhemmat tottelivat paholaista, eikä tytön annettu enää peseytyä. Muutamassa viikossa tytön kauniit hiukset takkuuntuivat, kynsien alle ilmestyivät mustat raidat ja iho muuttui harmaaksi. Vaatteet tummuivat ja jäykistyivät liasta. Päivä päivältä tyttö alkoi muistuttaa yhä enemmän villieläintä, ja niin tuli paholainen omaansa hakemaan. Tytär alkoi itkeä ja suuret kyyneleet vierivät sormien lomista pitkin käsivarsia puhdistaen kädet vitivalkeiksi. Paholainen raivostui: "Leikkaa tytön kädet pois, muuten en pääse hänen lähelleen!" Isä kauhistui: "Käsketkö sinä minun leikata oman tyttäreni kädet irti?" "Jos et sitä tee, tulee kaikki täällä kuolemaan niin pitkälle kuin silmä kantaa. Sinä ja vaimosi myös." Isä ei uskaltanut muuta kuin totella, ja alkoi teroittaa kirvestään anellen tytärtään antamaan anteeksi. "Olen tyttäresi, tee mitä sinun täytyy." Tyttö vastasi. Jälkeenpäin kukaan ei osannut sanoa, kumpi huusi kovemmin, tytär vai isä. Tähän päättyi tytön vanha elämä. - - - - - - Kun paholainen saapui hakemaan tyttöä, tämä oli taas itkenyt niin, että kädenpätkät olivat puhtaat ja valkeat, ja jälleen paholainen sinkoutui pihan toiselle puolelle yrittäessään tarttua tyttöön. Paholainen katosi metsään huudellen kirouksia, jotka sytyttivät pieniä tulipaloja, ja tällä kertaa lopullisesti, sillä tällä kolmannella kerralla hän oli menettänyt valtansa tyttöön. Isä oli vanhentunut sata vuotta, äiti samoin, mutta metsän asukkaina he jatkoivat sitkeästi elämäänsä niinkuin taisivat. Mylläri tarjosi tyttärelleen linnaa ja ylellistä elämää, mutta tyttö sanoi mieluummin elävänsä kerjäläisenä luottaen muiden armeliaisuuteen. Äiti sitoi käsiin puhtaat siteet ja aamunkoitteessa tytär lähti vanhasta kodistaan. Neito kulki ja kulki. Aurinko paistoi niin, että hiki raidoitti kasvot. Tuuli tuiversi tukan, niin että se alkoi muistuttaa haikaranpesää. Keskellä yötä hän saapui kuninkaan hedelmätarhaan, jossa heldelmät loistivat kypsinä kuun valossa. Neito ei päässyt sisälle, koska puutarhaa ympäröi vallihauta, ja nälissään hän vaipui polvilleen vallihaudan reunalle. Silloin neidon luo saapui valkeapukuinen olento, joka avasi padon luukun, niin että vallihauta tyhjeni vedestä. Neito vaelsi puutarhaan ja kulki päärynäpuiden alta. Sisällään hän tiesi, että jokainen hedelmä oli numeroitu, laskettu ja suojeltu, mutta yksi oksa laskeutui alas niin että neito saattoi yltää hedelmään. Hän laittoi suunsa kullanväristä päärynää vasten ja söi sen kuun valossa seisten, hiukset haikaranpesänä sojottaen, käsivarret siteissä ja näytti maaolennolta, kädetön neito. Puutarhuri näki neidon, mutta tunsi myös tämän suojelushengen läsnäolon, ja antoi neidon olla. Syötyään yhden päärynän neito kulki vallihaudan kautta takaisin metsään ja asettui nukkumaan. Seuraavana aamuna saapui kuningas laskemaan hedelmiään. Hän huomasi yhden päärynän puuttuvan ja etsi sitä joka puolelta, muttei löytänyt. Kuningas haki puutarhurin paikalle, joka kertoi: " Kaksi henkeä tuli tänne puutarhaan viime yönä, kun täysikuu oli korkeimmillaan. He tyhjensivät vallihaudan, ja toinen, jolla ei ollut ollenkaan käsiä, söi yhden päärynän, joka laskeutui hänen ylleen." Kuningas päätti itse jäädä vartioon seuraavaksi yöksi. Hän haki mukaansa taikurin, joka osasi puhua henkien kanssa. Pimeyden laskeutuessa he asettuivat vahtiin, kuningas, puutarhuri ja taikuri. Keskiyöllä ilmestyi metsästä neito, joka oli puettu rääsyihin, olkavarsissa käsien tilalla likaiset siteet, hiukset takussa, kasvot likaraidoilla ja rinnallaan valkea henkiolento. He tulivat puutarhaan samalla tavoin, kuin edellisenä yönä. Jälleen laskeutui yksi päärynäpuun oksa ja tarjosi hedelmän neidon syötäväksi. Taikuri lähestyi neitoa ja henkeä ja kysyi: "Kuulutko tähän maailmaan, vai et?" "Kerran kuuluin maailmaan, mutta nyt en kuulu tähän maailmaan," vastasi kädetön. "Onko hän ihminen vai henki?" kuningas kysyi. "Molempia," taikuri vastasi. Kuninkaan sydän sykähti ilosta ja hän riensi neidon luo sanoen: "Tästä lähtien minä pidän sinusta huolta, enkä koskaan hylkää!" Kuningas antoi valmistaa parin hopeisia käsiä, jotka kiinnitettiin neidon käsivarsiin. Ja niin kuningas meni naimisiin kädettömän neidon kanssa. - - - - Kuningas oli lähdössä sotaan kaukaisiin maihin, ja pyysi äitiään huolehtimaan nuoresta vaimostaan, jota hän koko sydämestään rakasti. "Jos kuningatar synnyttää poissaollessani lapsen, lähetä siitä heti tieto minulle." Jonkin ajan kuluttua kuningatar synnytti kauniin, ja terveen lapsen, ja kuninkaan äiti lähetti viestinviejän hyvien uutisten kanssa matkaan. Mutta viestinviejä väsyi matkalla ja virran luona muuttui unisemmaksi ja unisemmaksi ja lopulta nukahti pehmeälle nurmelle joen penkereelle. Silloin paholainen hiipi paikalle ja vaihtoi viestin: "Kuningatar synnytti lapsen, joka on puoliksi koira." Kuningas oli epätoivoinen viestin saatuaan, mutta kirjoitti vastaviestin, että äitinsä pitäisi hyvää huolta kuningattaresta ja lapsesta näinä vaikeina aikoina. Kun lähettipoika saapui taas virran rannalle, paholainen vaivutti hänet uneen ja vaihtoi viestin: "Tapa kuningatar ja sekasikiö." Vanha äiti kauhistui viestistä, ja lähetti uuden pyytäen vahvistusta edelliseen viestiin. Ja niin viestipoika juoksi edestakaisin ja paholainen vaihtoi viestin jokaisella kerralla. Viestien sisällöt muuttuivat aina vain raaemmiksi, ja lopulta viesti kuului: "Säästä kuningattaren silmät ja kieli todistukseksi!" Vanha kuninkaanäiti ei saattanut tappaa nuorta kuningatarta, vaan uhrasi tämän tilalta peuran, otti tältä kielen ja silmät ja laittoi talteen. Sitten hän sitoi lapsen kuningattaren rinnalle, kääri nämä lämpimään huiviin ja käski paeta henkensä edestä. Molemmat naiset itkivät hyvästellessään toisiaan. Nuori kuningartar vaelsi suurimpaan ja villeimpään metsään, mitä hän oli koskaan nähnyt. Hän etsi ja etsi löytääkseen jonkun polun, joka veisi metsän läpi. Hämärän laskeutuessa kuningattaren luo saapui sama valkopukuinen henki, joka oli auttanut hänet puutarhaan. Olento näytti kuningattarelle tien pieneen majataloon, jota piti ystävällinen pariskunta, metsänväkeä. Valkopukuinen nainen otti kuningattaren vastaan ja tiesi jo kuka tämä on. Lapsesta pidettiin huolta. "Kuinka tiedät kuka minä olen?" kuningatar kysyi. "Me täällä metsässä tiedämme sellaiset asiat, kuningattareni. Levätkää nyt," nainen vastasi. Kuningatar viipyi majatalossa seitsemän vuotta, onnellisena ja tyytyväisenä elämäänsä. Kädet kasvoivat hitaasti takaisin, ensin pikkulapsen käsiksi, hennoiksi kuin helmiäinen, sitten tytön käsiksi ja lopulta aikuisen naisen käsiksi. Tällä aikaa kuningas palasi sodasta. "Miksi pakotit minut tappamaan kaksi viatonta?" Äiti itki näyttäen kieltä ja silmiä. Kun kuningas sai kuulla koko kauhean tarinan, hän lyyhistyi kasaan ja itki lohduttomasti. Nähdessään poikansa surun aidoksi äiti paljasti, että kieli ja silmät kuuluivat peuralle, jonka hän oli teurastanut kuningattaren sijaan. Kuningas vannoi etsivänsä kuningattaren ja lapsensa syömättä, juomatta, nukkumatta, vaikka joutuisi kulkemaan yhtä kauas kuin taivas on sininen. Hän etsi seitsemän vuotta. Kuninkaan kädet olivat liasta mustat, parta kuin sammalta, silmät punareunaiset ja kirvelevät. Eikä hän syönyt, juonut, ei nukkunut koko aikana. Vain mahti, häntä itseään voimakkaampi, piti hänet elossa tuon ajan. Lopulta hän saapui majataloon metsän keskelle. Valkopukuinen nainen kutsui hänet sisään ja mies paneutui levolle nukahtaen heti, niin väsynyt hän oli. Nainen peitti miehen kasvot huivilla ja mies nukahti välittömästi. Kuningas nukkui syvästi ja hänen syvä hengityksensä heilutteli huivia, joka hitaasti liukui pois kasvoilta. Herätessään hän näki vieressään kauniin naisen ja suloisen lapsen, jotka katselivat häntä. "Minä olen vaimosi ja tässä on lapsesi." Nainen sanoi. Kuningas halusi mielellään uskoa tämän, mutta tällä naisella oli kädet. "Kaiken kokemani vaikeuden jälkeen ja täällä saamani huolenpidon ansiosta ne kasvoivat takaisin." Ja valkopukuinen otti arkusta esille parin hopeisia käsiä ja näytti niitä kuninkaalle. Kuningas nousi vuoteeltaan ja syleili vaimoaan ja lastaan ja sinä päivänä oli ilo suuri majatalossa. Järjestettiin suuret juhlat, jonne kokoontui koko metsän väki. Juhla-aterian jälkeen kuningas, kuningatar ja heidän lapsensa palasivat vanhan kuninkaanäidin luo, juhlivat häitä uudelleen ja saivat vielä monta, monta lasta lisää. Jokainen lapsi kertoi tämän tarinan sadalle muulle, joista jokainen kertoi sadalle, joista jokainen kertoi tämän sadalle muulle, ja sinä olet nyt yksi näistä sadasta. |
